Tramping Routeburn Trackilla

Kun kiwit puhuvat vaeltamisesta, hiking-sanan sijaan he käyttävät sanaa tramping. Tramping on täällä tosi yleinen vapaa-ajanviettotapa vaihto-opiskelijoiden keskuudessa Eteläsaaren upeiden reittien takia. Eräs vaihto-opiskelija kyseli tramping-seuraa UO International Students Outdoor Adventurers -facebookryhmässä ja ystäväni ehdotti, että liittyisimme mukaan. Kävelin sinä viikonloppuna  yhden Uuden-Seelannin yhdeksästä Great Walksista, Routeburn Trackin.

Ilmoitimme vaihtarille facebookissa, että haluaisimme lähteä mukaan Routeburn Trackille. Pari muutakin kiinnostunutta löytyi, ja lopulta sovimme tapaamisen torstai-illalle.

Kun kokoonnuimme alkuperäisen facebook-päivityksen kirjoittajan olohuoneeseen, selvisi, että reissun järjestäminen ei olisi aivan helppoa. Routeburn Track sijaitsee Te Anaun ja Queenstownin välissä ja on 32km pitkä. Reitti kävellään yleensä 2-4 päivässä ja majoittuminen tapahtuu matkan varrella sijaitsevissa majoissa. Kaikki majat olivat kuitenkin varattuja. Lisäksi, meitä oli loppujen lopuksi 4 lähdössä mukaan, joka tarkoitti, että meitä ei riittäisi kahteen ryhmään. Jos ryhmiä olisi ollut kaksi, toiset olisivat voineet aloittaa Queenstownin päästä ja toiset Te Anausta ja matkan varrella oltaisiin voitu vaihtaa autojen avaimia niin, ettei autolle olisi tarvinut kävellä takaisin (yhteensä 64km).

Aloimme menettää toivomme retken suhteen. Viikonloppuna olisi täydellinen keli, mutta 64 kilometriä olisi minulle liikaa. Majapaikat olivat täynnä, joten joutuisimme kulkemaan koko reitin päivässä. En myöskään tuntenut kahta muuta ryhmästämme, joka vaikutti myös epävarmuuteeni.

Onneksi selvisi, että pystyisimme tilaamaan autonsiirtopalvelun: automme siirrettäisiin aloituspisteestämme lopetuspisteeseen. Tämä käänsi kaikkien pään, ja päätimme tehdä vaelluksen sinä viikonloppuna ja lähteä perjantaina, eli seuraavana päivänä.


Perjantaina kahden jälkeen iltapäivällä kävelimme autolle, jonka omisti alkuperäisen facebookpäivityksen kirjoittaja. Ajoimme Te Anaulle, josta haimme avainlukon. Avainlukko kiinnitettäisiin autoon avain sisällä, jotta auton siirtäjä voisi ajaa auton meille reitin loppupisteeseen. Lukon hakemisen jälkeen kävimme kaupassa ja täytimme ostoskärryn myslipatukoista, banaaneista, sämpylöistä, hummuksesta, kinkuista ja kurkusta, jugurtista sekä muista eväistä – joita oli paljon.

Te Anausta ajoimme noin 45 minuuttia kohti The Divideä leirintäalueelle. Leirintäalueella pimeässä sateessa kokkasimme couscousia ja papuja, pystytimme teltan ja menimme nukkumaan. Kaksi meistä nukkui autossa, kaksi teltassa. Sade jatkui melkein koko yön.Aamulla 6:30 nousimme ylös, pakkasimme tavaramme, vaihdoimme vaellusvaatteet päälle ja ajoimme 15min the Dividelle, jossa söimme aamiaisen ja lähdimme matkaan.

Selitystäni saattaa olla helpompi seurata, jos katsoo seuraavia karttoja reitistämme:
– http://nztracker.nz/static/CSS/images/routeburn-track-profile.JPG
– http://www.infotrack.co.nz/assets/Uploads/Routeburn-Track-map-Sm-.jpg

Minun on pakko myöntää tässä vaiheessa, että olin erittäin epävarma koko retkestä. En ole kokenut vaeltaja, ylämäkien kävely ei ole minun juttuni, kuntoni on huono enkä jaksa kantaa painavia tavaroita selässä. Torstai-perjantai-yönä 32 kilometriä yhdessä päivässä kuulosti erittäin pahalta.


Mutta kaikki meni hyvin.

Ensin kävelimme puiden varjossa ja reitti oli jatkuvaa, mutta loivaa ylämäkeä. Noin tunnin tai puolentoista jälkeen näimme ensimmäisen nähtävyyden, upean, ison vesiputouksen, jonka edessä otimme ensimmäisen ryhmäkuvan. Valokuvauksessa auttoi saksalainen nuori reissaaja, joka ystävineen liittyi joukkoomme.

IMG_1221.JPG

Korkeat vuoret pilkottelivat puiden välissä, ja lopulta puut jäivät alas, kun nousimme ylemmäs ja ylemmäs siksakkia. Puut vaihtuivat pensaisiin, pensaat ruohoihin. Pysähdyimme lounaalle Lake Mackenzien majan jälkeisille korkeille kallioille ja katselimme alas, taaksemme jättämäämme laaksoa. Sämpylä kinkulla ja hummuksella ei ole koskaan maistunut niin hyvältä!


Seuraava osuus oli tasaisempi, kun kävelimme rinnettä pitkin eteenpäin. Lumihuippuisten vuorien välissä, edessäpäin, näkyi meri. Routeburn track sijaitseekin Fiordlandin kansallispuistossa ja Mount Aspiring kansallispuistossa, Eteläsaaren itärannan lähettyvillä. Kyseessä oli siis eri ranta ja eri ulappa kuin se, johon olen Dunedinissa tottunut.

IMG_1291

Oli hyvä idea lähteä matkaan tuntemattomien ihmisten kanssa. Tutustuminen ja juttelu vei huomion pois jatkuvalta kävelyltä, jalkojen toistuvalta liikkeeltä ja jossain piilevältä väsymykseltä. Porukassamme oli minun lisäksi tanskalainen ystäväni, yhdysvaltalainen biologian opiskelija, englantilainen historian opiskelija sekä saksalaiset nuoret retkeilijät, joista toinen oli puoliksi virolainen ja toinen oli neljäsosasuomalainen. Juteltavaa riitti.

Myös valokuvaamista riitti ja olen tyytyväinen maisema- ja ryhmäkuvien määrään.

IMG_1271.JPG


Saksalaiset jatkoivat matkaa yksin, kun me pysähdyimme koko trackin korkeimmalle pisteelle, Harris Saddlelle, syömään pitaleipää, kinkkua, hummusta, kurkkua ja muita eväitämme. Jälleen ruoka oli parempaa kuin koskaan kotona kämpillä.

Näillä korkeuksilla fiilis oli aivan mahtava. Olin ylpeä, luonto oli niin kaunista, että olisin voinut itkeä, ilma oli raikasta, sää ystävällinen ja ruoka herkullista.

IMG_1312

Upeat maisemat jatkuivat, vaikka lumihuippuiset, jylhät vuoret jäivät taakse. Seuraava osuus olikin alamäkeä, joka oli välillä hyvinkin jyrkkää. Liukastuin pari kertaa ja säikähdin muutaman kerran useammin. Loppujen lopuksi puut alkoivat taas varjostaa reittiämme ja viimeiset muutama kilometriä olivat koko reitin tylsimmät. Olimme tottuneet liian hyvään. Koko reittiin pysähdyksineen meni noin 11 tuntia.


Routeburn Shelteriltä ajoimme taas leirintäalueelle. Onneksi vielä ei ollut pimeä, ja saimme kokata rauhassa. Joimme punaviintä, söimme pestoa ja pastaa, ja jälkiruuaksi meillä oli pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä. Pelasimme korttia ja ihastelimme taivaalle yhtäkkiä syttyneitä tähtiä ja loputtoman syvältä ja tiheältä näyttävää linnunrataa.


Seuraavana päivänä pakkasimme teltan ja tavarat kokoon, söimme aamiaisen ja tiskasimme astiamme, ja ajoimme leirintäalueelta Glenorchyn kautta Queenstowniin. Glenorchyssä (tunnettu punaisesta ladostaan, järvestään ja Taru Sormusten Herrasta -maisemistaan) joimme kahvia, nautimme wi-fistä ja otimme lisää ryhmäkuvia. Queenstownissa haimme tilaamamme kuuluisat Ferburgerit (Paras hampurilaiskokemukseni) ja söimme jäätelöä. Matkan varrella pysähdyimme Cromwellissä ja ostimme sieltä kaupungin kuuluisia hedelmiä ja vihanneksia.


Dunediniin saapumisen jälkeen minä ja ystäväni istuimme aurinkoon, söimme sipsejä ja nautimme oluesta. Kotona oma likaisuus ja jalkojen väsymys alkoi tuntua. Kameran ja kännykän valokuvat odottivat tallentamista ja jakamista. Illalla naapurimme tulivat kylään ja katsoimme ensimmäisen jakson Uuden-Seelannin Bacheloria. Arki jatkui taas.

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Tramping Routeburn Trackilla

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s