Kiwimaan halki (1/2)

Ennen kuin opintoni Otagon yliopistossa alkoivat, matkustin äitini kanssa 11 päivää Aucklandista Pohjoissaaren läpi Eteläsaarelle ja sieltä tulevaan opiskelukaupunkiini, Dunediniin. Aikaa oli vähän, näkemistä aivan valtavasti, mutta olen tyytyväinen siihen miten päätimme käyttää reissupäivämme. Tässä blogipostauksessa kerron matkastamme.

5. helmikuuta 2017 raahasin isoa matkalaukkuani Helsingin lentokentälle, jossa äitini jo odotti. Lensimme Naritan kentälle, Japaniin, jossa olimme perillä 6. helmikuuta. Tuo päivä on Uudessa-Seelannissa kansallinen lomapäivä, Waitangi-päivä, jolloin juhlitaan Waitangin sopimusta. Minua hiukan harmitti, että olimme perillä Uudessa-Seelannissa vasta seuraavana päivänä ja missaisimme tämän ainutlaatuisen juhlakokemuksen.

img_2516-2img_2522img_2540img_2543



7. helmikuuta, pitkän lennon jälkeen saavuimme Aucklandiin. Se päivä meni Queen Streetin läpi kulkiessa ja levätessä. Queen Street on Aucklandin keskuskatu, jolta löytyy teatteria, kauppaa, kahvilaa ja toimistoa. Valtavat risteykset ja Suomen tavoista poikkeavat tienylitystottumukset kelpasivat nähtävyyksiksi, samoin täysin vieras supermarketti. (Supermarketit kiehtoivat minua tulevan lukukauden vuoksi hyvin paljon.)


Aucklandissa yövyimme YHA-hostellissa. Ketju tuli tutuksi reissun aikana, sillä Hamiltonia ja Dunedinia lukuunottamatta jokaisessa pysähdyspaikassamme oli YHA ja meillä niissä hyödyksi olevat Hostelling International -jäsenkortit.

Seuraavana päivänä lähdimme aikaisin liikkeelle. Tarkoituksena oli hypätä bussiin ja suunnata suoraan One Tree Hillille, mutta avulias bussikuljettaja epäili, ettei bussi ollutkaan oikea määränpäätä varten, (olen aika varma, että se oli, olisimme vain joutuneet kävelemään hiukan) joten emme nousseet siihen. Kävelimme erikoisen, eksoottisten puiden piettämän hautausmaan yli ja poikkesimme matkan varrella Domain-puistossa.
img_2582img_2577



Puista roikkui papereista rakennettuja koristeita ja maahan oli pystytetty erilaisia hahmoja Domain-puistossa järjestettävää kiinalaista festivaalia varten. Kävellessämme puiston poikki ihastelimme tätä kaunista, vaikkakin keskeneräistä näkyä ja otimme paljon kuvia. Puista roikkui välillä lyhtyjä, välillä ruusuja – toisinaan taas otuksia ja kasviksia. Maassa oli pääosin eläin- ja ihmishahmoja, kuten pingviinejä ja jääkarhuja, kauniita neitoja ja kultakaloja.

Domain-puistosta löytyy myös Aucklandin War Memorial museo, joka ei vielä siihen aikaan aamusta ollut auki. Jäimme odottamaan aukioloa portailla, ilmaisesta wifistä nauttien, ja kuuntelimme salaa erään turistiryhmän maori-oppaan rentouttavaa ja soljuvaa lauluesitystä. Kun saimme tietää sisäänpääsyn olevan maksullinen, päätimme jättää museon väliin ja suuntasimme Broadwaylle, jota pitkin pääsisimme alkuperäiseen määränpäähän, One Tree Hillille.


Aucklandin ja varsinkin majoituksen läheisyydessä sijaitsevan Queen Streetin suuruus hirvitti, joten Broadwaylla kävely oli lohduttava ja rauhoittava kokemus. Sen varrelta löytyy liikkeitä ja palveluita enemmän kuin tarpeeksi, mutta se ei huku suuruuden alle. Löysimme Texan Arts Schoolsin liikkeen, josta etsimme hetken aikaa tuliaisia, ihastelimme tuotteita ja lopulta ostimme jotain itsellemme: äitini osti silmälasikotelon, minä Uuden-Seelannin muotoisen geometrisen tyylikkään pinssin kamerareppuni pinssikokoelmaan.

Broadway jatkuu Manukau Roadina, jolta löytyi The Humble Villager, yksi reissun suosikkikahviloistani. Siitä lisää voit lukea täältä.

img_2615img_2619img_2636

Pian kahvilan jälkeen saavuimme pienen puistokaistaleen luo, joka muuttui pian valtavaksi vihreäksi puuparatiisiksi. Cornwall Park on valtava, ja sen puut majesteettisen isoja ja erilaisia kuin Suomessa. Yhden oksat levisivät kymmeniä metrejä eteenpäin, lähellä maan pintaa mutta silti ilmassa. Kävelimme One Tree Hillille pientä polkua – ei sitä tavanomaisesti käytettyä tietä. Minulle jäi epäselväksi, mikä puista oli tämän mäen se yksi puu. Aikaisemmin puistossa näkemämme eukalyptuskin jäi mäellä kohtaamamme palaneen puun varjoon. Puu – tai siis, osa sen runkoa, joka oli jäänyt siitä jäljelle – oli leveä ja ontto. Mieleeni tuli lastenohjelmien ja satujen eläinten piilopaikat ja majat, vaikka tuo maja kelpaisi kyllä kokonsa puolesta aikuiselle ihmisellekin.


Korkealta mäen päältä näki koko suuren Aucklandin.

Tämän jälkeen suuntasimme kohti Pak’n savea. Netistä lukemani perusteella kyseessä oli halvempi supermarket, eräänlainen Uuden-Seelannin Lidl. Saattoi johtua siitä, että varastomaisuudestaan ja isosta koostaan huolimatta Pak’N Save muodostui suosikikseni. Paluumatkalla hyppäsimme bussiin. Edessämme istui kaksi hienoa rouvaa, joista toiselta pääsi nolostunut haukotus kesken matkan. Välittömästi bussikuljettaja haukotteli monikertaisesti kovempaa. Naiset tirskuivat, kuski virnisti ja minä hymähdin salaa.

Seuraavana päivänä lähdimme läheiselle Waiheke-saarelle. Keskustelimme reissumme aikana siitä, kuinka Waiheke kuulostaa suomen kielen sanalta: Vaiheke voisi olla eräänlainen mukavaihe, välissä tapahtuva tai tehtävä teko, joka ei kuitenkaan auta lopputulosta. Tai sitten se voisi olla jokin pieni tai merkityksetön tehtävä.


Waiheke on kaunis ja rento tunnelmaltaan, sekä eri-ikäisten ihmisten suosiossa. Saarella olevasta sisustus-turistikaupasta löytämäni marimekon lautasliinat muistuttivat Suomen kesämökkikulttuurista, joka sopi hyvin saareen. Waihekella voi käydä viinikierroksilla ja pyöräillä maastossa, mutta me päädyimme keräämään simpukoita rannalta, nauttimaan jäätelöstä ja ravintolaruuasta (lisää siitä täällä) ja patikoimaan niin paahteessa kuin puidenkin suojassa maastojen ja taidenäyttelyn patsaiden saattamana takaisin satamaan. Näimme kävelymme aikana viinitilojen rinteitä ja kuulimme uskomatonta linnunlaulua.

Tämä suojeltu lintu oli aika uhkarohkea – se juoksi meitä päin. Ei minkäänlaista itsesuojeluvaistoa.

img_2735img_2725
Sinä päivänä palasimme hostellille naamat palaneina ja jalat väsyneinä. Kuulemma Uuden-Seelannin yllä on otsonikerroksessa kovasti katoa, jonka olen saanut huomata vähän väliä. Olin niin rättipoikki, että nukahdin Waiheke-päivänä viiden jälkeen, mikä oli ehdottomasti virhe.

Seuraavana päivänä jatkoimme eteenpäin Hamiltoniin. Matkustimme paikallisessa Onnibussilla; Manabussilla. Tutun näköinen logo ja kaksikerroksinen rakenne toi kotoisan olon. Onneksi matka oli lyhyt, sillä penkkien kangas oli epämukava jaloille. Pelasimme bussissa välillä talopeliä, eli asutusalueille saapuessamme kymmenes tien vierellä oleva kotitalo olisi jommankumman tulevaisuuden koti. Laskiessamme taloja, välillä kohdalle osui ränsistyneitä puutaloja ja välillä siistejä taloja siisteine pihoineen. Minulla oli parempi tuuri kuin äidillä.


Hamilton oli ihanan pieni (varsinkin verrattuna valtavaan Aucklandiin) kaupunki joen ympärillä. Yövyimme reppureissaajien hostellissa, jossa huoneemme oli ihanan tilava, mutta jonka palvelussa oli parantamisen varaa. Aamulla ohitimme lähimmän, ison keittiön ja menimme alakerran kellarikeittiöön nauttimaan aamupalatarjoilusta. Tilan oli vallannut äänekäs luokkaretkiryhmä. Luokkaretkiryhmää tai ei, pöytiä ei ollut. Pohdimme, miksei aamiaistarjoilua järjestetty yläkerran keittiössä, jossa oli useampi pöytä, useampi sohva, tilavampi keittiö ja isojen ikkunoiden tuoma valoisuus.

Kiersimme Hamiltonissa jokireunaa, tutustuimme yksinkertaiseen keskustaan, vierailimme ilmaisessa museossa, söimme jälleen hyvin (nyt viimeistään, tsekkaa tämä blogipostaus) ja ihastelimme kuuluisaa Hamilton Gardenia. Hamilton Gardenissa suosikkejani olivat pienet puutarhat, jotka oli tehty eri tyylisuuntauksien ja maiden perinteisten tyylien mukaan. Nähtävinä olivat japanilainen, englantilainen, kiinalainen, intialainen, italialainen ja moderni puutarha. Intialaisessa puutarhassa, valkoisen rakennuksen ja sateenkaaren väristen kukkien loistossa juhlittiin vierailumme aikana sateenkaariparin häitä. Aika ihana ja hauska kokemus.


Hamiltonin museossa vanhempi mies tervehti meitä suomeksi, mutta paljastuikin ruotsalaiseksi, joka ei oikeasti osannut suomea, mutta oli tunnistanut kielen. Hauska feikkisuomalainen.

Taiteen ihastelun lisäksi opin museossa Waitangin sopimuksesta ja siitä seuranneista, Waitangi-päivänä pidetyistä mielenosoituksista Maorien oikeuksista.

Illalla kävimme leffassa katsomassa Hidden Figuresin. Mieletön elokuva, jossa ei annettu stereotyypeille tilaa ja jossa kerrottiin uskomaton tositarina kolmesta mustasta naisesta Nasassa. Suosittelen! Voin myös suositella Hamiltonin ostoskeskuksessa sijaitsevaa elokuvateatteria, joka oli tunnelmaltaan oikean teatterin veroinen. Salin verhot ja pieni koko toi kodikkuutta.

Opimme myös paikallisen irtokarkkisysteemin, kun kävimme Pak’N Savessa. Laita samanhintaiset karkit pussiin, ja kirjoita sitten pussiin hintaluokan numerokoodi. Karkit punnitaan kassalla. Emme tienneet, että meidän piti kirjoittaa pussiin joku koodi, emmekä edes tietääkseni nähneet mitään kynää, joten aiheutimme kassalla hiukan sekavuutta. Sori!

img_2802
Hamiltonista lähdimme Intercity-bussilla Matamataan. Olimme ostaneet paketin, johon kuului bussimatka Hamiltonista Matamataan, sieltä opastettu kierros Hobittilassa ja sitten bussimatka Matamatasta Rotoruaan.

Kyllä, sanoin Hobittilaan. Se oli yksi niistä kohteista joka oli pakko nähdä, eli olin odottanut sitä valtavasti. Onnekseni sää oli lämmin ja aurinkoinen, olimme levänneet Hamiltonissa hyvin ja Intercity-bussin penkitkin olivat mukavat. Jo Matamatan I-site, eli turisti-info, johon ensimmäinen bussi jätti meidät, huokui Konnun tunnelmaa. Ilmoittauduimme siellä paikallaoleviksi, jätimme rinkan, repun ja matkalaukun talteen ja hyppäsimme hetkessä paikalle Hobbiton-bussiin muiden kierrokselle tulevien kanssa.

Matkalla näimme kukkuloita kukkuloiden perään, valtavia määriä lampaita sekä isoja, vanhoja puita. Vaikka maisemat olivat uljaita ja kauniita, ne eivät muistuttaneet minua kukkuloiden lisäksi kovinkaan Hobittilasta. Ruoho ei ollut tietenkään niin vihreää, kuin turistikohteen hoidettu nurmikko ja Hobittilan kukkulat näyttävät hiukan erilaisilta rakentelun ja kuvauksissa käytettyjen perspektiivikikkojen vuoksi. Hobittilan kuvauspaikka oli valittu helikopterista käsin, ja valinta tehtiin vanhan korkean puun (muistatko Bilbon syntymäpäivät?) ja ison lammen takia.

Oppaamme oli hauska ja persoonallinen, vaikka vitsitkin olivat varmaan ulkoa opeteltuja. Olin aika ylpeä, koska ison osan nippelitiedosta tiesin jo etukäteen.

Hobittila oli uskomaton: söpö, idyllinen, kaunis, taidokas. Yksityiskohdat, perspektiivikikkailut… Pieneksi hetkeksi minuakin houkutti viherpeukalon elämä kotoisassa kolossa, vaikka puutarhurointi ei ole koskaan kiinnostanut. Tunnelmaa pilasi hiukan lukuisat turistiryhmät ja heidän pitkät kuvaussessionsa. Sai olla aika kärppänä jos halusi selfien suosittujen ovien edessä. Joka tapauksessa, kierros Hobittilassa oli ehdottomasti worth it.

Kierroksen loppuun kuului juoma Vihreässä lohikäärmeessä. Otimme molemmat Gingerbeeriä, ja vaikka se oli hyvää, jälkeenpäin kadutti, ettemme ottaneet paikallista olutta.

Palattuamme Matamataan söimme ja odottelimme seuraavaa bussia, jolla jatkoimme kohti Rotoruaa.

Päätän tämän matkakertomuksen tähän ja jatkan seuraavassa blogipostauksessa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s